Hockeymamman blogi

Tämä on blogi elämästä. Elämästä jääkiekkovarusteiden, pukukopin hajun, hallin pauhun ja maalilaulujen toisella puolen. Sieltä mihin jokainen jääkiekkoilija menee suljettuaan pukukopin oven – kotiin. Ajatuksia ja tosiasioita arjesta ammattijääkiekkoilijan vaimona. Tervetuloa lukemaan!

 

1.Uusi kausi

Kun kesä on lopuillaan, alkaa valmistautuminen uuteen kauteen. Omatoiminen harjoittelu loppuu ja joukkueen yhteiset treenit alkaa. On aika tavata uusia ihmisiä ja haikeana muistella heitä, kenestä jouduttiin keväällä luopumaan. Kuinka on taas outoa istua hallilla, kun peli toisensa jälkeen viereen ei istukaan enää ne samat tytöt.

 

Ensimmäiset CHL-kotipelit on katsottu ja hallilla vaihdettu hymyilevät nyökkäykset, jonka jälkeen raavit päätäsi, että kenenkäs puoliso hän ehkä mahdollisesti onkaan ja mikäs sen tytön nimi oli kenet tapasinkin jo.  Muistan ensimmäisen syksyn Jyväskylässä, kun istuin hallilla enkä tuntenut yhtikäs ketään. Pelin jälkeen esittäydyttiin muutaman kanssa ja kotona yritettiin miehen kanssa tuumia, että kuka nyt olikaan kenen vaimo ja kenellä on lapsia ja kenellä ei ja kenen kanssa hän on tullut juttuun ja onko heillä puolisoita. Kenen kanssa me oikein vietettäisi aikaa? Kyllä pikkujouluihin mennessä oltiin jo kartalla ja tehty muutakin kuin katsottu kahdestaan kotona telkkaria.

 

 

Kun pojat menevät hallille, saavat he heti 25 uutta ystävää kenen kanssa viettävät päivittäin aikaa ja joista osan kanssa muotoutuu piankin läheisempiä. Meillä naisilla ystävyyssuhteiden luominen on haastavampaa, mutta ne kehittyvät nopeasti, sillä jokainen meistä voi samaistua toiseen. Jokainen ollaan samassa jamassa, samaan aikaan yksinäisiä ja tunnetaan samoja tunteita turhautumisesta onnistumisiin. Meidän ei tarvitse selittää toiselle miksi. Miksi ne pelipäivän päiväunet on niin pyhät, miksi mies ei voi muka vuorostaan valvoa vauvan kanssa öitä kauden aikana ja mitenniin ei voi olla isyyslomalla. Miksi kyttään sitä kelloa, että lapset on kotipelipäivinä kelistä riippumatta lounas syötynä ja puettuna valmiina ulos lähtöön, kun mies tulee päiväunille. Siksi, että jos omalla toiminnalla voin jotenkin edesauttaa vireystasoa kentällä illalla, se on duuni, joka on tehtävä. Yhtä tärkeät on peliin lähtiessä nyrkit ja muut, ehkä jopa taikauskoisetkin manööverit, joten kotona on oltava myös lähtöhetkellä. Muutoin saattaa myös yhdellä vaahtosammuttimen kokoisella tulla harmitus, jos ei ehdi iskälle tsemppinyrkkejä antaa.

Jokaisella on omat rutiinit mutta päämäärä on kaikilla sama – nähdä onnistumisia ja elää mukana. Omalla tavallaan.

 

 

Kun kourallinen naisia laitetaan yhteen, siitä usein syntyy eripuraa. Kun kourallinen jääkiekkoilijoiden naisia laitetaan yhteen, siitä syntyy yhteenkuuluvuutta, vahvaa yhdessäoloa ja toisten tukemista. Siinä on jotain sanoinkuvaamattoman voimakasta yhteishenkeä.

Olen reilun vuosikymmenen halleilla istumisen aikana saanut näistä naisista muutaman arvokkaan ystävän. He siirtyvät joukkueista toisiin, menevät naimisiin ja saavat lapsia. On ollut ihanaa saada olla mukana näissä elämänvaiheissa, vaikka ajoittain saatetaan olla kaukanakin toisistamme. Tämä yhtälö luo elämänmittaisia siteitä ihmisten välille. Ja ympäri käydään, yhteen tullaan. Useimmiten pelaajien vaihtaessa joukkuetta, tapahtuu myös jälleennäkemisiä.

 

Uuteen kaupunkiin tuleminen vaatii useimmiten paljon myös puolisolta. Jos sopimus tulee nopeasti tai kesken kauden, sinne on lähdettävä ja miehen kassiin pakataan yleensä se minkä jaksaa kantaa, sillä joskus asuinpaikka saattaa aluksi olla pelikaverin sohva tai hotelli. Puoliso tulee perässä epämääräisen kasan kanssa omaisuutta. Oli lapsia tai koiria tai molempia, kaikkeen sopeudutaan – madollisesti määrittelemättömäksi ajaksi. Lasten koulut ja hoitopaikat vaihtuvat siinä samassa. Elämä on matkalaukuissa eikä mikään ole niin varmaa kuin epävarma.

Meillä on ollut onni saada olla paikoillaan jo jonkin aikaa, mutta läheltä on myös seurattu heitä, jotka tulevat ja lähtevät. Joillain puolisoilla on opiskelut ja työpaikat, joiden takia asutaan sitten eri paikkakunnilla. Tai eri maissa. Itsekin sitä kokeneena voin kertoa, että kyllä se harmittaa kun ei pysty elämään mukana voitoissa ja häviöissä eikä se tunnu samalta katsoa peliä tietokoneen ruudulta pätkivällä streamilla tai netistä pelkät pelin tulokset. Jos kuitenkin ulkomaille koko perheen voimin lähdetään, saa varautua kaikkeen. Lähtee sitten itään tai länteen, kulttuurierot aiheuttaa sekä päänvaivaa että hilpeyttä. Enemmän kuitenkin päänvaivaa, jota voi myöhemmin muistella hilpeydellä.

 

 

 

 

Mutta entä he, joilla ei ole puolisoa? Noh, napanuora äitiin ainakin venyy jonkin verran mutta vaikka se arki saattaa olla huoletonta poikamieselämää, arvelen että hekin kaipaavat joskus tukea sellaiselta suunnalta, missä ei tarvitse olla cool jääkiekkojäbä jolla kaikki on aina ihan tosi okei.

 

Uusi kausi tarkoittaa jääkiekkoperheissä kalenterien synkronoimista. Onko tulevalla viikolla yhdet vai kahdet treenit, mitä pelireissuja ja turnauksia on tiedossa, minä päivinä lapset on päiväkodissa ja kerhoissa, minä iltana oli jumppa kenelläkin, milloin se anoppi olikaan tulossa kylään ja entäs se joulu? Meillä kalenteria hallinnoi alekirjoittanut – vaimo ja useimmiten iltaisin käydään läpi seuraavan päivän agenda. Elämää eletään päivä ja peli kerrallaan. Varsinkin kevätaikaan. Suunnitella voi mutta on oltava valmis suunnittelemaan uudelleen. Ja uudelleen..

Joskus johonkin väliin mahdutetaan vaimon kampaaja-aika tai hieronta. Varmat ajat aikaisin varattaville neuvoloille ja hammaslääkäriajoille on maanantai- ja keskiviikkoiltapäivät.

Jos joku kysyy mitä teillä on kahden viikon päästä lauantaina, niin useimmiten ensimmäisenä sanon, että katson onko se pelipäivä. Kaikki häät ja muut juhlat, joita juhlitaan syyskuun ja huhtikuun välissä, olen tottunut edustaman yksin. Vaikka maailman toisellapuolen. On sitä joskus ajettu ristiäisiin kummien virkaa toimittamaan toiselle puolen Suomea ja juhlien jälkeen yötä vasten takaisin kotiin. Niin vain on tehtävä.

 

 

Kotipelipäivä tarkoittaa meille naisille myös sosiaalista elämää. Ulkopaikkakuntalaisena tai ulkomaalaisena kauden aikana ei välttämättä ehdi tai ole voimia tutustua ja solmia ystävyyssuhteita hallin ulkopuolella. Aina ei peliä katsota niin intensiivisesti ja joskus ollaan ihan pihalla, että kuka sai jäähyn, miksi ja mitä täällä tapahtuu. Hallille mennään vaikka väsyttäisi tai kiukuttaisi. Ei siksi, että on pakko, vaan siksi koska halutaan. Lasten myötä täytyy myöntää etten ole enää ehtinyt katsoa ennen joka peliä kokoonpanoja tai vierasjoukkueen sijoitusta sarjataulukossa. Joskus istun jo hallilla kunnes nostan katseeni jumbolle – aa tänään pelataan tätä joukkuetta vastaan. Kevääseen päin huuma kiihtyy ja kaikki muu menee pauselle. Kynnet on syöty, pulssi hakkaa jo matkalla hallille, vierashuoneessa majailee joka toinen viikonloppu joku sukulainen, nukutaan huonosti, paikkaillaan ja teippaillaan miehen vammoja, ajoittain on kuin eläisi muistihäiriöisen kanssa, kalenterin sivuja käännellään ja salaa koneelta tiiraillaan äkkilähtöjä. Miltei jo perinteeksi muodostuneesti pojat matkaavat edestakaisin Ouluun ja pian kaikki on taas ohi. Halli on tyhjä ja koko perhe on aamuisin yhdessä aamiaispöydässä ilman kiirettä minnekään. Ihmetellään mihin se kausi taas meni ja jälleen hyvästellään ystäviä. Pelokkaana jo odotetaan seuraavan kauden alkua ja kaikkia niitä ihmisiä joita taas tavataan.

 

Uusi kausi – me ollaan niin valmiita!