Hockeymamman Blogi

Tämä on blogi elämästä. Elämästä jääkiekkovarusteiden, pukukopin hajun, hallin pauhun ja maalilaulujen toisella puolen. Sieltä mihin jokainen jääkiekkoilija menee suljettuaan pukukopin oven – kotiin. Ajatuksia ja tosiasioita arjesta ammattijääkiekkoilijan vaimona. Tervetuloa lukemaan!

 

 

9. Paineet

 

5.11.2018

Jokainen kokee paineita jostain. Osaanko tehdä tämän kuten minulta odotetaan? Millainen minun tulisi olla, jotta kelpaan? Iän myötä se helpottaa, se on fakta mutta millaisia paineita kokee ammattiurheilija, jonka työ on julkista. Joukkueurheilija jonka tiimin onnistuminen on kiinni myös muusta, kuin omasta suorituksesta.

Kun ei kulje, kansa yleensä vaatii omasta mielestään huonojen pelaajien ja vähintään valmentajan vaihtamista. Päitä poikki ja uusia tilalle. Joukkueen menestys ja menestymättömyys on kuitenkin aina monen seikan summa.

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

Moni jääkiekkoilija sanoo, että junnujoukkueissa pelatessa ei välttämättä osannut käsitellä paineita ja pettymystä eikä ollut henkistä valmennusta. Joko voitettiin tai hävittiin. Asioita ei käyty läpi. Moni on itse miettinyt miten käsitellä tunteitaan pelissä.

On hyvä että henkinen valmennus on nykyään osa kokonaisuutta. Koko joukkueelle ja jokaiselle erikseen suunnattua, joka ei ole pakollista mutta sitä saa käyttää.

”Tänä vuonna on ollut enemmän käytössä henkinen valmennus mutta jos asioita pitää hirveästi käydä kokoajan läpi, se voi olla raskasta. Jos kuitenkin menee kysymään apua, JYPissä sitä on aina tarjolla.” sanoo eräs pelaaja.

 

 

Monessa jääkiekkoilijan perheessä, niin myös meillä, koti on paikka missä ei juuri puhuta jääkiekosta arjessa. Eikä silloin kannatakaan edes kysyä miltä tuntuu, jos pelit ei ole menneet ihan putkeen. Nämä miehet tosin ovat hyviä peittämään tunteensa, eikä aina tiedä onko jokin pelissä jäänyt kaivelemaan. Pitkään jääkiekkoilijan rinnalla ollut yrittää löytää keinoja ymmärtää miestään uran eri vaiheilla, sillä useimmiten kysyttäessä kaikki on ”ihan jees”.

Toki on asioita, jotka pysyvät kopissa mutta paineista pitäisi pystyä puhumaan. Useimmiten hävityn pelin jälkeen pettymys, häpeä, epävarmuus ja turhautuminen jäävät hallille, eikä niitä asioita tuoda kotiin. Puoliso toivoo saavansa keskustella miehensä tuntemuksista, ei niinkään siitä, mikä joukkue on vastassa ja millaisilla odotuksilla seuraavaan peliin. Ne kysymykset esittää toimittajat.

Aina tulee huonoja pelejä ja parempia pelejä. Huonompia kausia ja parempia kausia. On kuitenkin yllättävän helppoa luottaa siihen, että tämä menee nyt näin, eikä stressaa miehen puolesta. Siihen ei voi ainakaan negatiivisella asenteella vaikuttaa positiivisesti.

Kun on lapsia, on myös vähemmän aikaa stressata miehen puolesta.

Huonoina hetkinä minun tehtävänä on tukea, olla se joka puhuu jostain muusta kuin jääkiekosta. Mies saa palautteen hallilla valmennukselta. Se on heidän työ – ei minun.

 

”Kotona katsoessa peli menee siinä sivussa lasten kanssa touhutessa mutta hallilla tunteet on niin paljon voimakkaampia. Yleisön reaktiot vierestä tarttuu ja kun pelaaja on itselle rakas, tuntee kaikki ne tunteet vahvasti siinä hetkessä.”- maalivahdin puoliso

 

 

 

 

                                                       Kuva: Jiri Halttunen

 

Joskus ihmettelen sitä, miten maalivahdit pystyvät keräämään itsensä vastajoukkueen tehtyä maalin. Kysyin ja sain vastauksia;

”Hetken ärsytys ja harmitus, joka menee ohi riippuen persoonasta. Suurimmalla osalla se on häviävä hetki. Jälkeen pelin se voi tuntua enemmän. Maaleja menee ja on mennyt aikaisemminkin ja tulee menemään, niin niitä ei jää miettimään.

Jos ihan pelin lopussa tulee maali, minkälainen maali vaan. Jatkoajalla tai pelin lopussa, se saattaa hieman kaivella.”

 

Jännitys ja paine on kuulemma maalivahdille hyvä asia, Se tulee omasta päästä ja helposti itse luo paineita itselleen. Maalivahti haluaa olla omalle joukkueelleen paras eikä pettää joukkuetta. Vastustaja, josta ei tiedä paljon ennalta, saattaa tuoda enemmän paineita. Kuten esimerkiksi chl joukkueet.

Videoita ei maalivahdit juuri katsele. Kun pelaa paljon samoja pelaajia vastaan, oppii mihin he koittavat laukoa vai etsivätkö syöttöä. Joskus katsomalla muiden joukkueiden pelejä, oppii katsomaan miten pelaaja tulee esimerkiksi rankkarivetoon.

Playoff -aikaan käydään koko joukkueella enemmän yksittäisiä pelaajia läpi ennakoivaa peliä varten.

 

”Nuorempana junioreissa tai myöhemmin liigan alku-uralla ei ollut niin paljon pelejä alla eikä osannut samalla tavalla käsitellä paineita, kuin nyt. Silloin yksikin maali tai peli tuntui tärkeimmältä siinä hetkessä.”

 

Toki valmentaja saattaa määrätä jonkun loppuerän ajaksi vilttiketjuun mutta entä jos maalivahti käsketään vaihtoon. Miltä se tuntuu?

”Sitten pitää ajatella että mitä sitten. Jos ei vaan kulje, ”pääsee” pois joukkueen parhaaksi. Jos toisella mokella olisi parempi päivä ja samalla omille koitetaan näyttää että peliä pitää muuttaa. Siinä hetkessä tietää mikä on ajatus vaihdon takana eikä se mene tunteisiin. Joskus tilanteille ei mahdeta mitään. Totta kai on pettynyt mutta ei loukkaantunut asiasta.”

 

Entä kun joukkueeseen hankitaan kesken kauden uusia pelaajia. Nuorta kenttäpelaaja, joka on epävarma paikastaan, se saattaa mahdollisesti epävarmemmaksi mutta laittaa myös antamaan itsestään vielä enemmän. Tässä lajissa pelataan kuitenkin joukkueelle ja normaali kilpailu on enemmän kuin tervettä, se kehittää pelaajaa ja ruokkii yksilöiden nälkää pelata. Aina on hyvä olla vähän varpaillaan.

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

Entä valmentajan paineet. Tämän kauden JYPin valmentaja on saanut mediassa osakseen paljon huomiota ollessaan muita valmentajia nuorempi ja kokemattomampi. Luoko tämä lisää paineita kun on suurennuslasin alla? Ehkä. Ehkä ei.

 

Ei kuitenkaan ole ennennäkemätöntä alavireisen syksyn jälkeen joukkueen nousu hirmuisella voittopyrähdyksellä Playoffseihin saakka, joten ei ihan vielä polteta pelipaitoja takapihan grillissä. Mikään ei ole varmaa ennen kuin se on varmaa. Annetaan poikien pelata.
Harmittavaa toki on CHL:sta niin alkumetreillä tippuminen mutta positiivista on se, että JYP on viime vuoden mestari.

 

 

 

8.Kun sattuu

26.9.2018

Mieheltäni on operoitu monta raajaa. Molemmat olkapäät, molemmat ranteet ja polvi – kahdesti. Murtumia on ollut nilkassa, jalkapöydässä ja lukemattomissa kylkiluissa. Tähänastisen uran aikana naamaan on ommeltu yhteensä parikymmentä tikkiä.

Näin kauden alussa muutaman liigapelin jälkeen on kaukalosta jo autettu ulos muutama loukkaantunut pelaaja. Keskustelimme muutaman puolison kanssa siitä, mitä me ajattelemme aiheesta.

Kun pelaaja jää taklauksen tai yhteentörmäyksen jälkeen jäälle makaamaan ja pitelemään jotakin jäsentään, se tuntuu pahalta. Vielä enemmän kun kyseessä on oman joukkueen pelaaja. Nopeiden tilanteiden lajissa sitä aina toivoo, että kyse on pienestä vammasta joka ei vaadi tikkejä, sairaalahoitoa tai varsinkaan loppukauden sivussa oloa. Jääkiekkoilijoilla on tapana saada osumaa naamaan ja usein tilanne näyttää pahalta, vaikkei vamma olisi suuri. Joskus kun kopissa on saatu otettua happea, jatketaan peli loppuun. Ihailen näiden pelaajien asennetta palata seuraavaan erään vaikka naamassa on puoli tusinaa tikkiä. Tosin adrenaliinin vuoksi kipu hiipii naamaan vasta pelin jälkeen.

”Mitä läheisempi ja tutumpi, sitä kovemmin sitä elää mukana. Joskus otan vähän liiankin rankasti toisten loukkaantumiset. Aina sitä miettii, miltä sen ihmisen puolisosta ja läheisistä tuntuu. Ja sitä, että se olisi voinut olla myös oma mies”

 

Viime kaudella istuin katsomossa erän alkaessa katseellani etsien. Ei ole kentällä eikä vaihtoaitiossa. Mitä on tapahtunut, miksen huomannut mitään, missä tilanteessa tapahtui ja mitä? Tutut kanssakatsojat kääntyilevät kysymään mitä kävi ja tiedänkö jotain – en tiedä. Viesti tulee puhelimeen – ei käynyt pahemmin. Pelin jälkeen kannattelen linkuttavaa itseäni 30cm pidempää ja parikymmentä kiloa painavampaa miestä autolle toinen lapsi sylissä ja toista kädestä pitäen. Mies irvistelee vääntäytyessään autoon. Ainoa asia mielessäni on saada mies kuntoon ja kipu pois. Valmentajan murhe on seuraavan pelin kentälliset. Jos kyseessä olisi finaalipelit, saattaisi suustani päästä voimasana, sillä tietäisin miestäni harmittavan siinä hetkessä enemmän se, kuin vamma.

 

Kevääseen päin mennessä pysytään hiljaa vammoista ettei vastustaja saa vihiä heikoista kohdista. Käydään joukkueen lääkärillä. Tikataan, teipataan ja puudutetaan. Valmentaja soittelee. Lääkäri soittelee. Pystyykö pelaamaan? Paine on kova ja kotisohvalla toinen vääntelehtii katsoessaan peliä. Miestä hoivataan lastenhoidon lomassa ja ainoa positiivinen asia silloin on se, että mies on kokoajan kotona ja pahimmista kivuista päästyään pystyy muun muassa vaihtamaan vaippaa ja olemaan avuksi lasten kanssa. Sen lisäksi että olen kokki ja autonkuljettaja, olen myös pätevä kotisairaanhoitaja. Lääkekaapista löytyykin tavallista laajempi arsenaali paikkausvälineitä.

Kun loukkaantumisen johdosta joudutaan tekemään leikkaus, ensimmäinen pelko on että oliko tämä tässä. Miten siitä toipuu pelikuntoon ja onko se mahdollista. Kauanko siihen menee. Onko paljon isoja operaatioita edessä vai selvitäänkö yhdellä. Jos loukkaantuminen käy kesken kauden, onko kausi paketissa. Mitä tapahtuu jos ei ole seuraavalle kaudelle sopimusta.

”Kun toipumisaika on pitkä, tuntuu kurjalta toisen puolesta. Sitä miettii miten voisi itse helpottaa toisen oloa sillä tietää, että toisesta tuntuu kurjalta ja haluaisi itsekin, että mies pääsisi jo pelaamaan. Toipumisen etenemisen seuraaminen on mahtavaa ja sitä on onnellinen toisen puolesta kun tulee selvyys takaisin peleihin pääsemisestä.”

Mitä tunteita käydäänkään läpi, kun televisiosta vieraspeliä katsoessa näkee kun oma puoliso loukkaantuu ja talutetaan pois jäältä. Selostaja kertoo, jos on nähnyt tarkemmin kuin mitä kuvissa näkyy. Yleisö taputtaa kannustuksen merkiksi ja peli jatkuu. Tunne on kamala, kun ei saa puhelimella kiinni ja on vain odotettava, että joku ilmoittaa jotakin.

Pahimmassa tapauksessa pelaaja viettää yön sairaalassa vieraspelipaikkakunnalla.

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

Kun sattuu ulkomailla esiin nousee lisää kysymyksiä. Onko paikan päällä pätevät lääkärit ja millainen on vammojen laadun selvitys. Kielimuuri saattaa nousta ongelmaksi ja moni toivookin pääsevänsä Suomeen hoitoon. Haastetta luo se, missä liigassa pelataan – idässä vai lännessä. On selvitettävä mitä tulee vaatia, jos vammaa ei meinata tutkia kunnolla tai pelaajaa painostetaan pelaamaan liian ajoissa. Valmennus toivoo usein, ettei tarvitse leikata, sillä leikkaus pidentää aina toipumista. Varsinkin, jos pelaaja on yhden vuoden sopimuksella, on kallista pitää loukkaantunutta pelaajaa katsomossa. Jossain päin maailmaa peli on julmaa eikä pelaajia ohjata oikeanlaiseen hoitoon kustannussyistä. Kauden jälkeen ei ole enää seuran huoli miten pelaaja toipuu. Jossain voi tulla potkut vähemmästäkin, joten paine siitä, että pitää pysyä terveenä, saattaa olla suuri.

”Kun mies on loukkaantuneena ulkomailla ja vaimo lapsineen Suomessa, voisi kuvitella että aikuinen mies pärjää ,mutta henkinen tuki on ehdottoman tärkeää.”

Liigassa taklaamisiin ja turva-asioihin on viime vuosina tartuttu ja tehty muutoksia.

Rangaistuksia on kovennettu ja tilanteita tarkastellaan sekä rangaistuksia jaetaan herkemmin myös jälkikäteen. Kaikki pelaajat käyvät myös ennen kauden alkua testissä, jossa tutkitaan pelaajien tasapainoa, reaktiokykyä sekä muistia. Näistä tuloksista on vertailukohtia, jos päähän kohdistuu isku.

Luulen, että myytti pelaajien usuttamisesta runnomaan tiettyjä pelaajia kauden kiihtyessä on myytti. Tappelut tuo halliin kuitenkin hurmosta ja myönnän, sytyn itsekin kun hanskat tippuvat jäähän. Toiset taas eivät pysty katsomaan ja pitävät sitä liian hurjana.

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

Vaikka tämä on urheilua ja ehkä juuri siksi, tulisi ajatella ihmistä ja ihmisarvoa. Jokaisen tulisi toimia siten, että kunnioittaa toista vaarantamatta tämän terveyttä. Pitäisi muistaa, että kuka tahansa voi milloin tahansa olla uusi joukkuekaveri. Pelaajat pystyvät lyömään kättä päälle, kaikki on ok, mutta osaavatko puolisot olla kantamatta kaunaa? Jääkö puolisoa kaivelemaan se, kuka taklasi ja kenen korkeasta mailasta tikit johtuivat. Laitetaanko nimi muistiin? Ei välttämättä. Mieleeni tulee myös ikä. Ajattelisiko kaksikymppinen minä samoin kuin nyt..

Ai muuten. Entä kun pelaajan puolisoa sattuu? On sitten mennyt selkä, käsi, jalka, puoliso on kuumetaudissa tai tikattavana – pelaajan aikatauluihin se ei vaikuta. Silloin taas vähän kikkaillaan perheen menoja ja tanssitaan nuoralla. Kaksivuotiaamme sanoin; ”onneksi se paranee”.

 

 

7. Taas mennään

31.8.2018

Harjoituspelit ovat nyt takana ja taas on päästy jääkiekon makuun. CHL starttasi hienosti ja viime kauden mestaruuden jälkeen odotettavissa on paljon pelejä myös ulkomailla. Näin uuden kauden alussa tuntuu viime kausi kovin kaukaiselta. On kuin siitä olisi jo ikuisuus.

 

Kauden jälkeen toivutaan joko pettymyksestä tai voitonjuhlista. Lomaillaan pari viikkoa ja ollaan tekemättä yhtään mitään. Tai ainakin yritetään. Koko pitkä talvi ollaan kiinni jääkiekossa ja tämän jälkeen moni lähtee mielellään reissuun jos vain muun perheen töiden ja koulujen osalta mahdollisuus on. Loman jälkeen alkaa treenit. Arki rullaa perheessä ja totutellaan siihen, ettei joka toinen ilta suuntana ole jäähalli. Joukkue on vajaa ja nuoret ja vanhat treenaavat omia menojaan. Toiset orjallisemmin ja toiset vapaammin. Muutama viikko treeniä, koko joukkueen yhteinen leiri ja alkaa omatoiminen harjoittelujakso. Se ”kuuden viikon kesäloma”.

 

 

 

Kun mieheni oli parikymppinen, omatoiminen loma tarkoitti sitä, että käytiin muutamalla lenkillä ja salilla silloin tällöin. Noin viikkoa ennen uuden kauden treenien alkua ja muutama kesäkilo vyötäröllä sitä mies alkoi miettiä että pitikö tässä jotain treenatakin eikä vain lomailla ja juhlia. Silloin lomat olivat lyhemmät ja joukkueen yhteisissä kesätreeneissä treenattiin kovempaa, joten muutaman viikon loma oli totisesti lomaa. Toista se on nyt. Yli kolmekymppinen pitää kropastaan huolta myös kesällä ja keskittyy treeneihin. Hän miettii mitä tekee minäkin päivänä ja kuinka kaikkien kesälomareissujen ja eri paikkakunnilla juhlittavien perhejuhlien lomassa voi treenata. Kun ikää tulee, kropasta täytyy pitää enemmän huolta. Sillä voi helposti ostaa ammattilaisuralleen lisävuosia.

Nykypäivän nuoret pelaajat pitävät myös huolta omista treeneistään. Mennyttä on ajatusmalli että lomalla ollaan vapaita kaikesta rutiineista ja kapinallisesti ollaan tekemättä yhtään mitään. Pääosassa uuden sukupolven treenaamisessa on fokus. Miksi tehdään. Mitä varten. Ja millä tavalla.

 

Kesällä rakennetaan ja ylläpidetään kuntopohjaa.

 

Moni pelaaja viettää kesäisin aikaa mökillä tai veneillen. Tuntuu että kauden hälinän jälkeen moni hakeutuu luontoon ja rauhallisille rannoille. Omalla mökillämme urheilusuorituksiksi voi laskea puuhommat ja mökkitiemme kymmenkilometrinen lenkki saa ajoittain uusia aika ja syke-ennätyksiä. Mökillämme on myös vajaan rakennettu sali, josta löytyy kehonhuoltoon liittyvien välineiden lisäksi punnerruspenkki ja kyykkyteline painoineen sekä nyrkkeilysäkki. Terassilla harrastetaan kuntopiiriä ja Päijänteen viileässä vedessä verenkiertokin edistyy. Tänä kesänä tosin on tarjettu jopa uida.

 

 

 

Kesän jälkeen jokaisessa perheellisessä jääkiekkoilijataloudessa totutellaan arkeen, jossa iskä ei treenaa silloin kun se on muiden menojen mukaan mahdollista vaan taas kuljetaan kello kaulassa ja hallilla on oltava tiettyyn aikaan.

Arki alkoi kuin nyrkinisku silmään. Kahdet jäätreenit päivässä, monesti viikossa. Mies lähtee aamulla ja palaa lasten iltapuuhille. Olen taas vastuussa kaikista perheen arkimenoista. Yh-aika, tulit liian pian. Onneksi näyttää siltä, että uusi valmentaja on ottanut alkuun tiukan otteen pojista ja antaa köyttä muutaman viikon kaukalon laitoihin paiskomisen jälkeen. Valmentajan vaihduttua, tunnustellaan ja haistellaan. Myös puolisot ovat uteliaita siitä, mitä ajatuksia uudistukset tuovat miehen mieleen.

 

 

On tärkeää kauden jälkeen katsoa peiliin ja koittaa parhaansa mukaan vahvistaa omia heikkouksiaan.

Niin henkisellä, kuin fyysiselläkin tasolla.

 

Uuden kauden alkaessa sitä kaipaa jälleen heitä, kenen kanssa ystävystyi ja vietti aikaa edellisellä kaudella. Heitä jotka eivät palaakaan enää JYPin koppiin. Heitä, jotka eivät tällä kaudella istu kanssani samassa katsomossa. Ollaan yhteydessä ja jännitetään minne sitä tämän kesän uunituoreet vanhemmat päätyvät ja millaista on opetella vanhemmuutta kaukana tukiverkostosta uudessa kaupungissa tai jopa ulkomailla. Tai mistä napsahtaa pelipaikka heille, jotka eivät ole vielä sopimusta tehneet. Vaikka pelaajien siirto, ostaminen ja myyminen taitojen perusteella silkkana kauppatavarana kuuluu lajiin, joskus on vaikeaa olla tukena kun jollekin ei paikkaa meinaa löytyä. Samalla kun omalla miehellä turvallisesti sopimus jatkuu seuraavalle kaudelle.

Käytännössähän pelaaja on perheen tai puolison kanssa muuttanut keväällä edellisen kauden paikkakunnalta joko takaisin omaan kotiinsa tai vanhempien nurkkiin siksi aikaa, kun seuraavan kauden kuviot selviävät. Kokoajan ollaan valmiustilassa ja odotetaan. Ollaan yhteydessä agenttiin. Mietitään mitä ja minne ensisijaisesti halutaan vai ollaanko tilanteessa, jossa se pitää ottaa mitä tarjotaan. Laskeeko tulot, onko enää asiaa kotimaan liigaan jos lähtee ulkomaille pienen kaupungin joukkueeseen. Mitä se tekee uralle ja olisiko vielä jotain muuta tarjolla. On täysin uhkapeliä, ottaako tarjottu paikka vai jäädäkö odottamaan jos jotain muuta ilmaantuu. Vai jäikö tämä tähän. Pitääkö laittaa hokkarit naulaan pakosta. Koska uutta sopimusta ei vain enää löytynyt.

Ja jos pääsee try outille, millaisilla paineilla sinne lähdetään. Mahdollisesti päivän varoitusajalla sitä pelaaja on jo matkalla lentokentälle ja vilkuttelee puolisolle heipat. Katsotaan miltä ensimmäiset päivät näyttää. Tuletko perässä ja mitä tässä tapahtuu.

 

Vaikka mikään ei ole niin varmaa, kuin epävarma. Kaikki järjestyy aina. Yksi pelaa siellä ja toinen täällä mutta päämäärä on kaikilla sama – jääkiekko. Let´s play some hockey.

 

 

6.Myrskyn jälkeen

 

19.4.2018

 

Kauden aikana huokaillaan, että onpas tämä kausi jotenkin tuntunut pitkältä. Kerta toisensa jälkeen rutiininomaisesti puetaan lapset ja kiirehditään kohti hallia. Tervehditään tutut ja vaihdetaan kuulumiset. Vastustajat vaihtuvat. Ja kuin yllättäen, pelejä ei ole enää jäljellä kuin muutama ja ne alkaa – playoffsit. Kaikki muu pysähtyy. Joku kysyy, mitä teette viikon päästä viikonloppuna? Ei pysty tekemään suunnitelmia, koska ei ole peliaikatauluja niin pitkälle. Se riippuu peleistä!

Toisella paikkakunnalla asuvalla kummipojalla on syntymäpäiväjuhlat. Lähetän tänäkin vuonna postipakettina lahjan ja kortin. Ystävälle järjestetään babyshower-kutsuja Helsingissä. Mikä päivä sopii? En osaa sanoa. Ne viikonpäivät, jotka ovat aikaisemmin olleet lastenhoidollisesti varmimmin sopivia päiväkodin vasu-keskusteluille tai omille hammaslääkäriajoille, eivät enää päde. Kaikki riippuu siitä, onko peli ja jatkuuko ne. Pelipäivä voi olla tuttu ti, to, pe tai la. Tai ihan mikä vaan siltä väliltä. Ratkeaako jo viidennessä, kuudennessa vai mennäänkö seiskapeliin saakka. Taas ollaan ”pausella” sen jälkeisistä viikoista. En osaa sanoa, tulen jos pystyn. Jos haluan. Aina sitä voi lasten kanssa lähteä kaupungista mutta toinen juttu on haluaako. On valittava muiden menojen ja kotipelien välillä ja tähän aikaan vuodesta pelit vievät useimmiten voiton.

 

Sanovat, että kevät on jääkiekkoilijan parasta aikaa – niin se on muunkin perheen. Se on raskasta ja vaativaa, mutta tänä aikana tärkeintä on tämä.

 

On flunssakausi ja oksennustautiepidemiaa ja kun taudit tulevat kotiin, pelaaja yrittää olla hengittämättä samaa ilmaa, eristäytyy nukkumaan vierashuoneeseen ja minimoi kontaktit muuhun perheeseen. Käsidesipumppupullo löytää tiensä keittiön tiskipöydän kulmaan ja muut varotoimenpiteet tehdään käsipyyhkeiden tiuhasta vaihdosta ovenkahvojen ja valokatkaisijoiden pyyhkimiseen. Kipeän lapsen lohduttaja ja hoitaja, nenän pyyhkijä, eritteiden siivoaja ja yövahti ämpäri kädessä on äiti. Kun pelipaikkakunnalla ollaan kaukana muusta perheestä, apua ei aina ole ja kun myös perheen äiti ottaa oksennustaudin, muuttaa pahimmassa tapauksessa äiti lapsineen peittojen ja tyynyjen kera kylpyhuoneeseen. Pelaaja raottaa pelistä tullessaan kylpyhuoneen ovea kysyäkseen, onko puoliso vielä elossa ja mahdollisesti tyrkkää samalla ovenraosta palautusjuomaa selviytymiseen. Peukun nosto riittää ja pelaaja painuu pehkuihin keräämään voimia seuraavaan peliin. Tositarina.

Muilta puolisoilta ei sairaana useimmiten apua heru, sillä kaikki haluavat välttää riskejä saada tartuntaa omaan puolisoonsa.

Kauden kiihkeimpänä aikana edelle menee jääkiekko ja kaikki suunnitellaan siten, että pelaaja voi keskittyä työhönsä.

 

 

 

 

Naiset elävät vahvasti mukana miestensä peleissä, ja katsomoissa itse kultakin pääsee jännittävimmissä tilanteissa falsettiin asti kiirivä hihkaisu. Pidämme tiiviisti yhteyttä ja jaamme jännityksen, ilot ja pettymykset. Whatsapp-ryhmän kautta päivittyy pelin tilanne heille, jotka ovat töissä tai muuten paikassa, jossa eivät pysty peliä seuraamaan. Olemme huolissamme toisten puolisoista loukkaantumistilanteissa ja kokoonnumme aika-ajoin porukalla katsomaan vieraspelejä. Kun pudotuspelit alkavat, riippuen siitä missä pelataan, puolisot pyrkivät lähtemään kannustamaan myös vieraspeleihin. Se pääseekö kukakin töistään irtoamaan muiden puolisoiden kanssa vieraspelimatkalle, ei ehkä aina ole itsestään selvää. Elämämme vaiheet kauden aikana eivät aina aukea työnantajalle ja harva ymmärtää, mitä se merkitsee myös meille. Eihän se ole sama katsoa mahdollisesti ratkaisevaa peliä kotona!

Ja joka kerta se tulee niin äkkiä. Nytkö se loppui, oliko tämä tosiaan nyt viimeinen peli. Mitä me nyt tehdään joka toinen päivä ja missä ja miten me nyt vietetään illat? Aikataulutettujen rutiinien tilalla on nyt tyhjiö. Myös moni fani voi varmasti samaistua tähän.

 

Kun kausi päättyy liian aikaisin, pettymystä käsittelee myös vaimo.

 

Mutta myönnettäköön, että useampikin puoliso on jo jonkun aikaa laskeskellen käännellyt kalenterin sivuja, selaillut äkkilähtösivuja ja salaa järjestellyt bikinit ja ostanut aurinkorasvat valmiiksi. Kun aika on, silloin lähdetään. Mutta ensin pojat tekee omat reissunsa. Toiset lyhyemmin ja toiset vähän pidemmän kaavan mukaan. Mutta onhan se kausi saatava pakettiin.

 

Miehen tehtyä omat reissunsa, meidän perheessä tehdään perinteinen perheen laivaretki ja ajetaan kotiseuduille viettämään aikaa perheen ja niiden ihmisten kanssa, joita ei pitkään aikaan olla tavattu. Heitä, jotka myös asuvat kauden matkalaukkuineen maailmalla ja palaavat koteihinsa kevään tullen. Heitä, jotka ovat kausi toisensa jälkeen vaihtuvien naamojen jälkeen jääneet ystäviksi. Heitä, joiden kanssa yhä uudelleen ja uudelleen yritetään löytää yhteistä aikaa ja ihmetellään joka kerta, kuinka lapset on taas kasvaneet tai niiden lukumäärä lisääntynyt, mutta aikuiset eivät koskaan vanhene. Jutut eivät vanhene. Ne pysyvät samana ja sama pukukoppimainen naljailu ja kiusoittelu jatkuu siitä, mihin se viime kerralla jäi. Vaikka kauden päätyttyä kaikki muu muuttuisi, rikkautta on ystävät, jotka tämä eriskummallinen hullunmylly on tuonut mukanaan. He jotka kerta toisensa jälkeen päättyvän kauden jälkeen pysyvät.

 

 

 

 

Nyt kun lomalta on palattu kotiin, kassit purettu ja pyykkikone laulaa, hoidetaan playoffsien aikaan toisarvoiseksi jääneitä asioita. Tuntuu kuin kotona olisi aivan toisenlainen ilmapiiri. Kaikki jännitys ja aikataulujen orjallinen noudattaminen ja joka päivä läsnä sumun lailla arjessa leijaillut paine on kadonnut. On kuin sälekaihtimet olisi tänä keväänä ensikertaa avattu ja aurinko vihdoin paistaisi sisään. On aika pyyhkiä pois mennyt kausi, laittaa joukkueen kannatuspaidat, huivit ja liput kaappiin odottamaan ensi kautta. Tosin se tarkoittaa myös sitä, että miltei päivittäin tietoon tulee uutisia joukkuekavereiden sopimuksista muissa joukkueissa. Tuumitaan kenellä sopimus jatkuu ja ketkä lähtee? Tämän myötä myös ne naiset, kenen kanssa on tiiviisti kauden aikana viettänyt aikaa, lähtevät toisiin katsomoihin jännittämään. Jätetään taas jäähyväisiä ja kiitellään kaudesta. Sovitaan että pidetään yhteyttä ja toivotetaan tsemppiä muuttoihin ja kaikkea hyvää ensi kauteen.

 

Kuluneella kaudella naisporukalla tehtiin taas paljon yhdessä. On käyty Klub1:lla treenaamassa, pidetty kisakatsomoita, issikkavaellettu tallilla, juhlittu Halloween-naamiaisjuhlia sekä pikkujouluja, pidetty viininmaistajaisiltaa, käyty porukalla vaateostoksilla, syöty yhdessä aamiaista kaupungilla sekä ”dinneriä” ravintola Hurrikaanissa pelin ohessa, leikitty koko perheen voimin sisäleikkipuistossa ja matkustettu porukalla vieraspeleihin. Jopa länsinaapurimaahan saakka. Jännitetty, saatu vertaistukea, autettu, huolehdittu, naurettu ja iloittu sekä harmiteltu ja jaettu pettymys. On tultu tutuiksi, mutta osalla on jälleen edessä tutustuminen uusiin naisiin. Harva ymmärtää millaista on luoda uudet kontaktit ja ystävyyssuhteita joutumalla tutustumaan uuteen porukkaan joka vuosi. Ehkä jopa kesken kaudenkin. Eikä aina edes omalla äidinkielellä.

Näitä miettiessä tulee todelliseksi ajatus tuttujen kuvioiden muuttumisesta ja vielä kaukana siintävän uuden kauden odotukset. Ketähän pelaajia saadaan ensi kaudella Jyväskylään? Tuleekohan mahdollisesti jotain tuttuja? Entä uusi valmentaja. Kukahan hän mahtaa olla.

 

 

 

 

Mutta ensin nautitaan vapaista. Vielä on vähän jäljellä. Meidän perheessä pelaajan ei tarvitse playoffsien aikaan pudotuspelien ulkopuolella muutoin hyvin demokraattisen tasa-arvoisesti jakautuvista arkirutiineista huolehtia. Ellei mies sitä itse omatoimisesti halua, ei hänen tarvitse huolehtia lastenhoidosta, tiskeistä tai ruoanlaitosta. Ehkä joskus jopa hieman marttyyrimaisin ajatuksin teen arkiaskareita miettien ”koska minun täytyy, koska näin on tehtävä, ei näitä kukaan muukaan tee” mutta sekä fyysisen, että henkisen paineen vuoksi annan suuren arvon työlle, jota mieheni tekee. Toivoisin itsekin saman tuen jos tilanne olisi toisinpäin. Nyt on kuitenkin ihanaa saada kiikuttaa kuivurista kaivettu pyykkivuori korissa miehen eteen ja hymyillen toivottaa mukavaa viikkaustuokiota.

 

Vielä on liiga käynnissä ja kovimmat pelit menossa, mutta se ei enää hetkauta meidän perhettä. Moni on viime viikkoina kysynyt, mitä mieltä ollaan illan pelistä ja spekuloi peleissä tapahtuneita käänteitä. Emme ole seuranneet, kuka pelaa ja ketä vastaan. Jääkiekkokiintiö on tullut täyteen ja on aivan sama, kuka voittaa mestaruuden. Paras joukkue voittaa, se on varmaa.

 

Kiitos kaikille blogin lukijoille. On ollut ilo nähdä palautettanne somessa, vaikka mystisesti kirjoitankin sumuverhon takaa – vielä.

 

 

5.Voittamisen huuma ja häviämisen tuska

 

23.2.2018

 

Jokainen tietää, miltä tuntuu voittaa. Kun voittaa lautapelissä, arpajaisissa, tietovisassa, juoksukilpailussa tai vaikka Ässäarvasta. Se tuntuu hyvältä. Mitäpä jos kilpailemassa kanssasi samassa joukkueessa on parikymmentä muuta? Tuntuuko voittaminen silloin kaksikymmentä kertaa paremmalta – varmasti!

Alkaa olla tosi kyseessä ja todennäköisyyslaskentaa harrastetaan ennen pelejä.

Näin keväällä kauden kääntyessä kohti Playoffseja, pelit eivät ole enää pelejä muiden joukossa vaan sarjataulukkoa ja pisteitä aletaan kytätä joka pelin jälkeen. Alkaa olla tosi kyseessä ja todennäköisyyslaskentaa harrastetaan ennen pelejä. Jos tuo voittaa tuon ja tämä häviää tälle. Tuleeko pisteitä kolme vai vähemmän. Montako tarvitaan ja minkä joukkueen tulisi hävitä, jotta se olisi edukasta omalle joukkueelle. Yöt tulee nukuttua paremmin, kun oma joukkue on neljän parhaan joukossa ja pisteissä kaukana viivasta. Kyllä, siitä viivasta, jonka alapuolelle jääminen runkosarjan loppuessa voi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Huikeaa tuhkimotarinaa kymppipaikalta jatkoon ja mitaleille tai musertuneita haaveita nippanappa viivan alta ulos pudotuspeleissä.

 

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

Pian pelataan liigassa neljästä voitosta mutta toisissa peleissä voitto on voitto ja häviöstä loppuu pelit. Kuten CHL:ssa JYP eteni huikeilla näytöksillä finaaliin saakka ja viimeisiä vieraspelejä kotisohvalta katsoessa ei meinannut tällä mammalla pysyä sukat jalassa. Jatkoaikoja, voittolaukauksia ja muutama sydänkohtaus. Voitto toisen perään ja finaaliin.

Vaikka yritimme uskotella itsellemme että tässä ollaan mukavalla tyttöjen reissulla, jännitys oli jatkuvasti malttamattomana läsnä.

Olimme etuoikeutettuja saadessamme matkustaa ruotsin Växjöhön katsomaan finaaliottelua. Reilu tusina puolisoa pakkasi laukkuunsa punaisen CHL-pelipaidan ja suuntasi kohti Tikkakosken kenttää. Jokaisen mahanpohjassa väänsi ja useamman suusta kuului vaikeroiva huokaisu, kun joku mainitsi tulevan ottelun. Vaikka yritimme uskotella itsellemme että tässä ollaan mukavalla tyttöjen reissulla, jännitys oli jatkuvasti malttamattomana läsnä.

Pelipäivänä saavutaan bussilla Växjö Lakersin hallin pihaan. Halliin valuu massa kannustajia sonnustautuneena oman joukkueensa väreihin. Tuttuja punamustavalkoisia paitoja näkyy myös jonottavan sisään. Jonossa fanilauma alkaa laulaa ”Den glider in, den glider in..” Tämä aiheuttaa päiden kääntymistä sekä hermostunutta huvitusta ruotsalaisessa kansassa. Selitän asiaa kummeksuville ulkomaalaispuolisoille mistä tämä juontaa juurensa ja kerron että laulu on jäänyt elämään pienenä uhmakkuuden näyttämisenä ruotsalaisille ettei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tai ainakaan tehdä laulua voitosta ennen kuin voittaa. Astumme halliin. Pitelen hermostuksissani kiinni kaiteesta noustessani portaita. Kohta se alkaa.

Ja alkaakin. Tähän finaaliin on panostettu molempien joukkueiden saavuttaman arvon mukaisesti. Vierasjoukkueen ei tarvitse hiippailla vähin äänin jäälle takaovesta vaan jäälle saavutaan näyttävästi savun, tulilieskojen ja joukkueiden omien sisääntulomusiikkien saattelemina. JYPin kannattajia on saapunut paikalle paljon huomioon ottaen, että peli pelataan arkena ja matka Keski-Suomesta eteläiseen Ruotsiin on pitkä. Ja tämä pääty pitää ääntä! Peli alkaa ja istun alas, mutta huomaan pian että istuminen ei tule olemaan tänään mahdollista. Peli näyttää heti luonteensa ja tämä matsi katsotaan seisten. Pitelen käsiä silmillä, irvistän, huudan jännityksestä ja maalin toivosta. Ja se tulee – katsomopääty räjähtää hurraamaan. Tämä tuntuu hyvältä.

Myöhemmin kotijoukkue tekee maalin, mutta tuomarit tarkistavat sen videolta. Aikaa tuntuu kuluvan ja pidätän hengitystä tuomarin luistellessa keskiympyrään. Hän on hetken hiljaa, kuten koko halli, kunnes ilmoittaa – ei maalia. Sydän valahtaa kurkusta takaisin paikalleen ja pelaajat asettuvat aloitukseen. Kolmas erä, tilanne on 0-1 ja viimeisille minuuteille jäähy JYPille. Tämä voi mennä vielä ihan miten vaan. En pysty katsomaan. Ehkä pystyn. En tunne enää jalkojani ja käsiäkin jomottaa taputtamisesta. Kurkusta puhumattakaan. Växjöllä on tilanteita ja laukaukset viuhuvat kilahdelleen tolppaan, kolahdellen plekseihin ja paukahtaen maalivahdin patjoihin. Yhtäkkiä kiekko lähtee pelaajien massasta kohti kentän tyhjää päätä. Tyhjää maalia. Ja se liukuu sisään. Pelin viimeiset sekunnit kuluvat katsomon JYP-kannattajien voitonriemuisessa juhlinnassa. 0-2. Me voitettiin tämä!

Kipitetään tyttöjen kanssa kohti pukukoppikäytävää ja jäälle, missä pojat nostavat vuorotellen pokaalia ja kiittävät jo muista katsojista tyhjentyneen hallin päädyssä juhlivaa ja kannustuslaulujaan huutavaa fanilaumaa. Voitonriemu leijailee jään yllä kietoutuen miehiseen tuoksuun, kun sipsuttelen luistimenpiirtojen peittämän jään yli kohti omaa puolisoani tuntien suurta ylpeyttä.

Edelleen saan kylmiä väreitä ajatellessani sitä iltaa. Kyllä voittaminen vaan tuntuu hyvältä.

 

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

 

Kysyin mieheltäni, muistaako hän jääkiekkouransa ensimmäisen voiton. Ei ensimmäistä, mutta junnuvuosilta mieleen on jäänyt Jokereiden B-junioreiden mestaruuden finaalipelit, jotka pelattiin ironisesti JYPiä vastaan, maajoukkueen U-20 MM -kisoista voitetut pronssiottelut sekä Euroopan nuorten Olympiapronssi. ”Enimmäkseen pelit, joissa on ollut panoksena mitali, herättävät muistoja ja kun tarkemmin asiaa pohtii, mieleen tulee myös muutama kirvelevä tappio, mutta enimmäkseen muistoja on voitoista”, hän sanoo.

Mutta pitää myös osata hävitä. Olen itse hyvin voitontahtoinen, eikä häviäminen kuulu taitoihin, jonka sanoisin osaavani kovin hyvin. Vanhemmaksi tulon myötä olen kuitenkin oppinut ottamaan asian rennommin. On miltei surkuhupaisaa yrittää opettaa neljävuotiaalle lapselleni, ettei ole tärkeintä voittaa tai olla kaikkialla ensimmäinen, kun vanhemmatkaan eivät siinä ole kovin hyviä koskaan olleet. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka tuolla aviomiehellä on ollut vähintään yhtä vaikeaa hävitä. Isoveljen kanssa pelatessa kuulemma sekä pelikortit että shakkinappulat saivat kyytiä, jos voittoa ei tullut.

On miltei surkuhupaisaa yrittää opettaa neljävuotiaalle lapselleni, ettei ole tärkeintä voittaa tai olla kaikkialla ensimmäinen, kun vanhemmatkaan eivät siinä ole kovin hyviä koskaan olleet.

Sanovat, että älä anna lapsen voittaa lautapelissä, mutta joskus tuntuu, että se on arjessa helpointa, mikäli haluaa että ruokailut ja hampaidenpesu sujuvat tänään ilman kiukuttelua.

 

 

 

 

 

Jääkiekkopelin häviämisessä on kuitenkin se hyvä puoli, että vaikka yleisössä istuvien katsomotuomarien ja oman elämänsä ammattilaisten mukaan hävityn pelin syypää on maalivahti tai puolustuksessa myöhästynyt pakki, se hyökkääjä joka ei avopaikoista saanut sisään tai valmentaja, joka olisi pitänyt laittaa vaihtoon jo ajat sitten, he voittavat sekä häviävät yhdessä. Joukkueena. Totta kai osa katsoo valmentajan kanssa videoita ”oppimismielessä” ja toiset saattavat pyyhkiä hieman enemmän valmentajan huutaessa suusta roiskunutta sylkeä naamaltaan, mutta tappion jälkeisenä päivänä kopin ovesta kävelee yksi toisensa jälkeen yhtenäisen joukkueen pelaajia, jotka ovat valmiina seuraaviin treeneihin katse eteenpäin suunnattuna.

Kun joukkue voittaa tärkeän pelin, mutta pelaaja on joutunut syystä tai toisesta katsomaan pelin katsomosta, päällimmäisinä tunteina saattaa olla harmitus ja pettymys. Miksi olen täällä katsomossa enkä kamat päällä jäällä. Tai kun joukkue häviää tärkeän pelin. Silloin sitä varmasti miettii, mitä olisi tehnyt toisin, jos olisi ollut kentällä. Kuitenkin matka on usein hienompi kuin yksittäisen pelin voitto tai epäonnistuminen. Ja niitä epäonnistumisia ja tappioita jokainen käsittelee omalla tavallaan. Perheen ja puolison tuki on silloin tärkeää. Vaikka ärsyttäisi toisen puolesta vietävästi, parempi on asettua neutraaliin asemaan ja koittaa tsempata, vaikka mieli tekisi manata valmennus ja koko joukkueen johto sinne minne ei aurinko paista.

On fakta, että mentaalisesti vahvemmat yksilöt pärjäävät paremmin ja vaikka jääkiekko on nykyään ammatti, tulisi muistaa ne pihapelit ja junnuvuodet ennen kun peli oli liian vakavaa. Ennen kun paineet ja tavoitteiden realistinen saavuttaminen pelkkien pikkupojan haaveiden sijaan astuivat arkipäiviin, jokainen näistä pelaajista on ilon kautta vetänyt hokkarit jalkaan ja lähtenyt treeneihin ennen kaikkea pitämään hauskaa.

On keskityttävä seuraavaan peliin ja kotiympäristö on se paikka, missä tarvitaan happea pääkopalle.

 

Koti on väärä paikka märehtiä tappioita. On keskityttävä seuraavaan peliin ja kotiympäristö on se paikka, missä tarvitaan happea pääkopalle. On hyvä käydä läpi otteluita ja tilanteita mutta meillä se ei tapahdu kotona. Paitsi positiivisessa mielessä, kun hehkutetaan tehdyt maalit ja henkilökohtaiset onnistumiset. Joskus saatan naljailla otetuista jäähyistä mutta en silloin jos alivoimalla vastustaja on tehnyt maalin. Kehittävää kritiikkiä ja palautetta tästä työstä pitää saada jostain muualta kuin kotoa. Kiireisessä lapsiperhearjessa negatiivisuudelle ei ole tilaa.

 

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

 

Mutta sillä nälkä kasvaa syödessä, mikä muukaan maistuisi paremmalta kuin voittaa CHL-mestaruuden jälkeen koko Liiga! Tällä uhmalla ja Växjön ”treenileirin” jälkeen sekä joukkue, että kotijoukot ja fanit ovat nälkäisempiä kuin koskaan ja valmiita kevään peleihin.

Ja kuten kovassa radiosoitossa HalooHelsinki! ja JVG laulavat;

 

”Pannaan kunnolla tuulemaan,

ei tultu tänne ennakkoluulemaan.

Iske niinkuin hurrikaani,

vapise Texasin festivaali”

 

Tämä ON kevätMyrsky

 

 

 

4.Miten ne sen tekee?

 

27.1.2018

 

Moni ajattelee että hei, peli kestää vajaan kolme tuntia. Lämmittelyineen ja jälkihaastatteluineen reilun neljä tuntia. Tämä toistuu noin kolme kertaa viikossa. Ei tarvitse jääkiekkoilijoiden paljon tehdä palkkansa eteen. Niinhän sitä voisi luulla..

Tällä kertaa puhun myös siitä, millaista pelaajan arki on ja miksi se on niin erityistä. Miksi kotona tapahtuvat asiat ovat niin tärkeitä, kun jääkiekko menee aina kaiken edelle.

Urheilijan työ on työtä 24/7. Kropasta on pidettävä huolta. Ravinto, uni ja kehonhuolto ovat läsnä vuorokauden ympäri. Varsinkin kun ikä lähenee kolmeakymmentä, alkaa pelaaja huomata ettei palautuminen tapahdu enää niin nopeasti ja kropasta löytyy paikkoja, joita ei

ennen ole juurikaan kolottanut. Vuosien varrella käyneiden loukkaantumisien jäljet vihlovat edelleen ja varusteiden pukemisen lisäksi ennen jäälle menoa rutiineihin kuuluu teippaaminen ja tukien asettaminen.

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

Kehonhuolto ja lihasten palautuminen on tärkeää. Tämä ennaltaehkäisee myös loukkaantumisia. Joukkueella on fysiikkavalmentaja, joka kauden aikana auttaa ja tukee pelaajia yksilöllisesti ylläpitämään kuntopohjaa ja kehittämään heidän ongelmaosa-alueitaan. Yhdessä valmentajan kanssa he suunnittelevat minä päivänä treenataan kovaa jäällä ja minä päivänä sen ulkopuolella. Iso osa harjoittelusta tapahtuu ilman luistimia. Fysiikkavalmentaja suunnittelee ja keskustelee paljon pelaajien kanssa siitä, miltä kropassa tuntuu ja mitä pitäisi tehdä parhaan pelisuorituksen saamiseksi. Kehoa huolletaan myös fysioterapialla ja hieronnalla. Siksi pelimatkoilla on aina mukana joukkueen hieroja.

Jokainen pelaaja pyrkii parantamaan joka vuosi. Nuoret ja vanhat. Tähän tarvitaan sparrausta ja haastetta. Iäkkäämmät pelaajat eivät enää välttämättä pysy nuorten vauhdissa, mutta he tuovat joukkueeseen kokemusta ja rauhallisuutta. Joukkueessa vallitsee sanaton nöyrä kunnioitus iäkkäämpää kastia kohtaan, mutta kokonaisuutena joukkue on aina joukkue. Seisotaan tiiviisti rinnakkain. Kukaan ei ole toisen takana, eikä edessä.

Pelipäivä alkaa aamujäillä ja jatkuu joukkuepalavereilla. Katsotaan miten tuleva vastustaja karvaa ja miten se pelaa tiettyjä tilanteita. Syödään, mennään lepäämään ja lataamaan kroppaa illan peliin. Pari tuntia lepoa, keskittymistä, puku päälle ja hallille.

Kotona pelipäivä eroaa muista sillä, että päiväunien jälkeen miehen katse on lasittunut eikä mitään tärkeää kannata kysyä tai kertoa. Se tieto ei rekisteröidy kovalevylle. Ajatus on jo illan pelissä. Seurustelun alussa ihmettelin, että miten niin et voi lähteä käymään kavereilla kylässä pelipäivänä tai tehdä jotain muuta yhdessä. Siinähän on monta tuntia aikaa treenien ja pelin välissä! Asia valkeni pikkuhiljaa ja aloin käsittää, että ammatti vaatii paljon eikä hallille mennä vaan vetäisemään hokkareita jalkaan ja painella pelaamaan. Silloin miehen peliminuutit olivat 2-4 minuutin luokkaa per peli. Katsomossa seurasin eniten vaihtoaitiota ja purin huulta ja toivoin, että onnistumisia tulisi kun mies oli kentällä. Aina ei tullut ja loppupeli saattoi mennä penkkiä lämmittäessä. Niistä ajoista on tultu pitkälle ja nykyään ei paljon tarvitse pelihousuja penkillä kuluttaa.

Olen kuullut sanottavan, että peliin latautuminen henkisesti on haastavinta ja kun saa mielen siihen tilaan, että on valmis peliin, kroppa seuraa mieltä.

Pelejä on kaudessa n.85-100 ja joka kerta pitää olla henkisesti valmiina illan koitokseen, sillä hallissa on maksavia katsojia, jotka haluavat ja ansaitsevat nähdä hyvää peliä.

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

Ennen peliä tapahtuu paljon muutakin kuin lämmittely jäällä.

Hallille saapuessa on jälleen palaveri, jonka jälkeen pelaajat aloittavat omat lämmittelyrutiininsa. Erkataan mailat ja tsekataan luistinten terät. Kopissa soi musiikki, kaikki nostavat latauksiaan peliin. Jokainen omalla tavallaan. Pihalla pomputellaan palloa ringissä, osa polkee pyörää ja joku käy salilla tai lenkillä. Puetaan varusteet. Olen ymmärtänyt, että nykyään vähenevissä määrin on taikauskoista maneerinomaista valmistautumista peliin, mutta moni pukee kuitenkin varusteet aina samassa järjestyksessä. Lämmitellään jäällä ja palataan koppiin kuulemaan valmentajan viimeiset neuvot, muistutukset ja tsempit sekä psyykkaus illan peliin. Viimeisinä minuutteina kopissa nostetaan tunnelmaa ja latausta. Pelistä riippumatta jäälle lähdetään samalla uhmalla. Oli sitten kyseessä peli sarjajumboa tai kärkijoukkuetta vastaan.

Pelataan kolme erää ja painellaan koppiin. Ainakin puolisona joskus tuntuu, että mikä siellä kestää. Mennään jo kotiin, hallilla on notkuttu nyt jo tarpeeksi. Mutta myös pelin jälkeen on tärkeää verrytellä. Osa saunoo tai käy kylmäaltaassa. Paikataan kolhiintuneita paikkoja, tavataan faneja ja tehdään haastatteluja. Pelin jälkeen on taas tankattava kroppaan voimaa ja kotona usein vielä venytellään. Meillä isäntä viettää enimmäkseen aikaa makoillen piikkimatolla ja lihaksia rollerilla rullaillen.

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

Pitkien pelimatkojen jälkeen uni ei aina tule silmään ja seuraavaan päivään lähdetään muutaman tunnin unilla. Osalla pelaajista on lapsia eivätkä he ymmärrä sitä, että iskä on väsynyt vaan treeni jatkuu kotona pelaten ja leikkien pikkuapinoiden kanssa. Oli kesä tai talvi, mennään ulos pelaamaan, pyöräilemään, uimaan tai lasten harrastuksiin. Joskus sen tekee äiti, jotta pelaaja saa relata, mutta kun isä on paljon pois kotoa, aika perheen kanssa on tärkeää. Sunnuntai on vapaapäivä – ei lapsiperheissä.

Sanoisin että jääkiekkoilijat ovat aikamoisia päikkäri-ihmisiä, sillä palautumista tehdään paljon vaakatasossa. Kun pienet lapset valvottaa öisin, lapsiperheissä pelaajat ovat vapaaehtoisia nukuttamaan lapsia päiväunille suloisesti kainalossaan. Pelien alla yövuorot on ehdottomasti äitien ja käytössä on eri huoneiden nukkumajärjestelyt. Korvatulpat kuuluvat myös tunnetusti yövarusteluun. Jos koti on pitkällä hallilta, pelipäivän päikkärit saatetaan vetää pukukopin tai pelikaverin sohvalla.

Mutta entä ne päivät, kun ei ole peliä. Silloinko käydään vähän treeneissä ja mennään himaan katsomaan Netflixiä tai kaupungille kahville? Ehkä joskus mutta työhön kuuluu paljon muutakin. Taas toki syödään ja levätään. Käydään joukkueen lääkärillä näyttämässä jälleen niitä kolhiintuneita paikkoja ja mietitään miten edistetään niiden paranemista tai estetään pahenemista. Osallistutaan sponsorien ja yhteistyökumppaneiden tapahtumapäiviin. Pelaajat käyvät koulukierroksilla puhumassa oppilaille jääkiekosta ja koulun tärkeydestä sekä vastaamassa oppilaiden kysymyksiin, vanhainkodeissa tapaamassa vanhuksia sekä sairaalassa piristämässä pikku potilaita. On mainoskuvauksia, lehti- ja radiohaastatteluja, hyväntekeväisyystilaisuuksia, puurojuhlaa, jäädiscoa, messuja, rallit ja muita paikallisia tapahtumia ja tempauksia. JYP näkyy ja kuuluu Jyväskylässä – ja vähän sen ulkopuolellakin. Ja hyvä niin!

 

 

Itse olen onnellinen siitä, että oma mieheni osallistuu kotitöihin ja haluaa oma-aloitteisesti lähteä ruokaostoksille Prismaan arki-iltana. Playoff -aikaan tosin harvemmin ja oikeutetusti niin. Ollessani kotona lasten kanssa pidän huolen siitä, että ruoka on valmis miehen astuessa kotiovesta treenien jälkeen. Viikon menu suunnitellaan peliaikataulun mukaan siten, että se tukee pelaamista. Minä päivänä on pastaa ja minä päivänä ei. Paljon kasviksia, lihaa sekä kalaa. Jääkaapissa on aina rahkaa, mehukeittoa, kananmunia ja raejuustoa. Niitä lisätään aamu- väli- ja iltapalaan. Ruokavalio on melko hiilihydraattipitoista ja pastaa kuluu vuositasolla reilusti. On toki niitä pizzapäiviäkin! Usein uskotaan että urheilijat syövät aina terveellisesti, mutta todellisuudessa jääkiekkoilijat ovat aika possuja. Riippuen siitä, kenen kyydissä vieraspelimatkan jälkeen mies on kimppakyydillä tulossa hallilta kotiin, tiedän herätessäni ulko-oven avautumiseen, että kannattaako kääntää kylkeä vai nousta osingoille drive-in:n kautta tulleen isännän ranskalaisista.

 

 

Vaikka kropasta pidetään huolta, joskus sattuu. Onneksi ympärillä on osaava ja nopeasti reagoiva tiimi, joka huolehtii että jokainen jätkä tulee kuntoon. He ovat myös tärkeä osa joukkuetta ja tietoa, taitoa ja apua saa pelaajan lisäksi myös muu perhe.

Niin. Jotenkin näin ne sen tekee. Me tehdään.

 

 

 

3.Fanit

 

14.12.2018

 

Jos jääkiekkoilijalta kysytään, hän sanoisi että jääkiekko ei ole mitään ilman kannattajia. Fanit tekevät pelistä pelaamisen arvoisen. Ilman joukkueita ei olisi faneja ja ilman faneja ei olisi joukkueita. Fanit tuovat halliin fiiliksen ja tyhjässä hallissa pelaaminen on pelaajan painajainen. Yllättävän paljon tukea tulee katsomosta ja kyllä te tiedätte, se hurmoksen fiilis joka lietsoutuu ja kasvaa pelin edetessä. Ne hetket, kun katsomo elää mukana pelissä ja samanaikaisesti huokaa läheltä piti -tilanteille tai sykähtää yhtäaikaisesti turhautuneena kiekon kilahtaessa tolppaan. Kaikki ne kiihtyvästi pamppailevat sydämet ja yhteen lyövät kädet ylivoimalaulun alkaessa soimaan. Näitä tunteita ei voi ostaa. Tai siis voi – kun ostaa liput peliin.

Ilman joukkueita ei olisi faneja ja ilman faneja ei olisi joukkueita.

Kuva: Jiri Halttunen

 

Faneja on monenlaisia. He jotka ostavat hallille kausikorttinsa joka vuosi, samoille paikoille vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Istuvat tummansävyisissä kevyttoppatakeissaan ja hypistelevät nahkahanskojaan jännityksestä. He kannustavat joukkuettaan työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa sekä tuntevat ylpeyttä voittaneesta joukkueestaan urheiluruudun maalikoostetta katsoessaan, mutta silti katsomossa ovat äänekkäästi montaa mieltä siitä, kuka pelaa hyvin – ja kuka todella huonosti. He, jotka lähtevät aina hallista pari minuuttia ennen pelin loppua, etteivät joutuisi ruuhkaan parkkipaikalla.

On heitä, jotka kannattavat väriä ja antavat sen näkyä. Ovat perillä siitä, mikä on kenenkin pelaajan lempiruoka tai minkä merkkisellä autolla he ajavat. Heitä, jotka jokaisen pelin jälkeen jaksavat antaa nyrkit ja läpyt ja odottaa viimeisenkin pelaajan tulevan kopista.

On ne pienet fanit, jotka silmät suurina katsovat pelaajia, ottavat mallia pihapeleihinsä ja saavat pontta omaan jääkiekkoharrastukseensa. He imevät kaikki vaikutteet ja matkivat pelaajien tavat puhetyylistä maalituuletuksiin.

Ja on myös he, jotka käyvät katsomassa urhoollisesti jokaisen pelin. Jotkut kiertävät sekä koti-, että vieraspelit. Siinä vasta on omistautumista joukkueelle!

Jokaisella fanilla on oma tarinansa ja olen saanut vuosien varrella kuulla niistä muutaman. Miten joukkueen kannattaminen on auttanut yli vaikeiden aikojen ja vakavan sairauden. Miten lasten harrastuksen kautta on sydän lähtenyt mukaan joukkueen kannattamiseen. Miten koko perhe on aina kannattanut ja kuinka on verenperintönä saatu intohimo jääkiekkoon ja oman joukkueen kannattamiseen.

On ne pienet fanit, jotka silmät suurina katsovat pelaajia, ottavat mallia pihapeleihinsä ja saavat pontta omaan jääkiekkoharrastukseensa. He imevät kaikki vaikutteet ja matkivat pelaajien tavat puhetyylistä maalituuletuksiin

On mukava nähdä ilon täyttämiä kasvoja, kun punamustavalkoinen kansa valuu voitetun pelin jälkeen käytäviä pitkin ulos hallista. Hymyn tuo huulilleni myös vierasjoukkueen fanien voitonhuumainen kulkue. Varsinkin, jos fanijoukko on sellainen, joka laulaa ja huutaa hyvään kannatuskulttuuriin sopivia kannustuksiaan tiukasti pelissä mukana eläen. On mukava kuulla myös heidän kannatuslaulujaan sekä nähdä miten oman joukkueen fanit vastaavat tähän.

Omiin kannustuslauseisiinihan kuuluu lähinnä; nyt nyt nyt nyt, siitä siitä siitä siitä, vedä vedä ja tietenkin uijuijuijuiiiii, mutta tottakai osaan kaikki JYPin kannustuslaulut. Tai ainakin melkein.

Voittaminen on aina mukavaa, mutta fakta on se, että joka pelissä toinen voittaa ja toinen häviää. Aina ei voida olla yksimielisiä pelin lopputuloksesta ja hyväksytyistä tai hyväksymättömistä maaleista, mutta peli on peliä. Vastajoukkueella ja heidän faneillaan on oikeus iloonsa, vaikka se omassa hallissa tuntuukin katkeralta. On osattava kunnioittaa toisten voittoa ja näin ollen myös heidän fanejaan. Yhtä tärkeää on myös kunnioittaa hävinnyttä joukkuetta sekä heidän fanejaan. Provosointi ja ilkeämielisyys on asia erikseen, eikä kaukalon ulkopuolellakaan kannata lähteä epäurheilijamaiseen käytökseen. Kaukalossakin siitä seuraa ainoastaan penaltia. Jokainen fani voi varmasti myöntää, että joskus on mennyt vähän överiksi. On tehtävä kuten pelaajat, laitettava tappio syrjään ja keskityttävä tulevaan peliin. On hyvä muistaa, että yhtä tärkeää kuin ketä kannattaa, on miten kannattaa.

Kun hallissa on ääntä ja rytmikästä kannustusta, pelaajatkin sanovat syttyvänsä peliin. Playoffit ovat kiekkoilijan parasta aikaa. Myös fanien. Silloin hallille mennään korkeilla sykkeillä ja jännitetään jo ennen kun kiekko tippuu jäähän. Kannustuksesta saa voimaa jäällä ja kyllä se pessimistisinkin katsomovalmentaja yhtyy taputukseen, kun ylivoimalla kiekko viuhuu pelaajalta toiselle vastustajan alueella ja maalin toivossa tunnelma hallissa yltyy. Playoff -aikaan pelit jatkuvat ja jatkuvat, kaivetaan kannustushuiveja kaapeista ja keskikatsomonkin kansa alkaa pukeutua pelipaitoihin. Täytyy myöntää, että olen hieman kateellinen esimerkiksi amerikkalaiselle kannatuskulttuurille. Täällä jurossa Suomenmaassa ei näytä ja kuuluta kuten lätäkön tuolla puolen, mutta siellä tosin hallilla tapahtuu paljon muutakin kuin peli ja joukkueen ympärille on rakennettu massoja halliin houkuttelevia oheistoimintoja ja tapahtumia niin ennen peliä, sen aikana, kuin sen jälkeenkin. Täällä keskitytään siihen olennaiseen – kolmeen kaksikymmenminuuttiseen ja on ihan ok, jos erätauolla ehtii jonottaa nakkimukin tai kahvin. Tosin monelle katsojalle on mielekästä se, että erätauoilla tapahtuu. Pienet Hippoliigalaiset pääsevät näyttämään kykyjään yleisön eteen ja taitoluistelijat saavat tärkeää esiintymiskokemusta. Toivotaan, että sponsoreiden ja muiden jypinmiesten frisbeenheittotarkkuuskilpailut ja muut hassuttelut saavat jatkoa tämänkin kauden playoff -aikaan.

Tällä kaudella JYPillä on myös maskotti. Tämä on ainakin pienempien fanien mieleen ja Myrsky tuo mielestäni energisen lisän hallille ja on mukava seurata tämän kaverin touhuja. Myrskyllä on myös oma fanituote. Melko coolia.

On fanitapaamisia ja tapahtumia ja somen kautta pelaajat ovat tulleet lähemmäksi fanejaan tällä mobiiliaikakaudella, jota niin kovin kiihkeästi elämme. Instassa seurataan sekä joukkueen tekemisiä että lempipelaajia. Myös pelaajat seuraavat fanejaan. Varmasti myös tykkäyksien ja seuraajien määrät sekä se, kuka seuraa ja ketä, kiinnostaa osaa molemmista. Kuitenkin on muistettava että vaikka pelaajat ovat julkisessa ammatissa, heillä on myös yksityiselämä ja viisas fani kunnioittaa tätä.

 

kuva: Jiri Halttunen

 

Kuitenkin on muistettava että vaikka pelaajat ovat julkisessa ammatissa, heillä on myös yksityiselämä ja viisas fani kunnioittaa tätä.

On varmasti haikeaa, kun lempipelaaja lähtee kauden jälkeen toisaalle pelaamaan. Moni fanittaa myös yli joukkuerajojen ja ulkomaisissa liigoissa pelaavia ex-jyppiläisiä. Ja mitä hurmosta ollaankaan saatu kokea kotiinpaluun tekevien sankareiden osalta. Tai miten jostain ulkomaalaisesta pelaajasta voi tulla niin tärkeä hahmo pikkuruisessa Jypinkylässä. Esimerkkeinä viime vuosilta Perrin, Hubacek ja viimeisimpänä Miklík.

 

kuva: Jiri Halttunen

 

Menneellä viikolla tapasin ihmisen, joka mieheni työpaikan kuullessaan katsoi minuun ja tokaisi että olet siis ihka oikea kiekkovaimo! Olin tästä spontaanista kommentista hämilläni ja miltei sanaton mutta kohteliaasti mainitsin ettei termi ole kovin mairitteleva ja koen olevani muutakin kuin mitä tämä sana antaa ymmärtää. Vaikka sitähän minä olen – jääkiekkoilijan vaimo. Olkaa tekin siis faneja mutta olkaa muutakin. Olkaa ylpeästi sitä mitä olette ja kannustakaa avoimin sydämin ja ennen kaikkea reilusti. Ollaan mieluummin puolella kuin vastaan ja kunnioitetaan toisiamme.

 

 

Jos pelaajat ovat siellä meitä varten, ollaan mekin heitä varten!

#kuudespelaaja #jyppijaijaijyppijyppijai #punamustavalkoinen #ääntähalliin #letsgojyppi

 

2.Työelämästä kiekkoilijan rinnalla

 

12.10.2017

 

Olen kasvanut yrittäjäperheessä ja meillä on aina tehty paljon töitä. Työt on aloitettu nuorena ja siitä saatu tili käytettiin enimmäkseen omien urheiluharrastusten kuluihin. Myös mieheni tapasin työn kautta 13 vuotta sitten. Aikoinaan lähdin töihin hiipien aikaisin aamulla, etten herätä miestä ja tulin töistä kotiin toisen jo lähdettyä pelimatkalle. Menin nukkumaan ja mies vuorostaan hiipi viereen herättämättä, sillä olin lähdössä taas aikaisin töihin. Saatoimme nukkua yhdessä monta yötä ilman, että edes keskustelimme kasvotusten. Välillä tuntui, että näin häntä eniten hallilla – katsomosta.

Kun olimme saaneet perheenlisäystä ja koitti aika palata työelämään, olin iloinen, että sain tehdä taas töitä ja minulla oli jotain omaa mikä ei pyörinyt vain jääkiekon ja lastenhoidon ympärillä. Vaikka niin se jääkiekko vain salakavalasti hiipi ovenraoista puheenaiheeksi työpaikan kahvihetkiin ja asiakastapaamisiin. Arkisin kotipelipäivinä ajetaan töistä vauhdilla hakemaan lasta päiväkodista ja kiirehditään hallille peliin. Vaikka päivä olisi ollut rankka tai kiireinen, hallille mennään. Ei siksi että on pakko, vaan siksi että halutaan. Työpäivien kuulumiset ja tapahtumat vaihdetaan kotona sekä keskustellaan iloista, harmituksista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Tai ainakin vaimo keskustelee, mutta on tärkeää osata myös kuunnella.

Kiekkoilijan puolisoina emme toivo itseämme määriteltävän ”kiekkovaimona”. Kukaan meistä ei ole pyytänyt tätä ”titteliä”. Sitä ei voi lomakkeella hakea tai toivoa, se tulee rakastumisen myötä kaupanpäällisenä. Mieti, että haet työtä CV kourassa kymmenien, ellei jopa satojen työnhakijoiden joukossa, olet alle 30 -vuotias, eikä sinulla ei ole lapsia. Työnantaja miettii, että pian olet äitiyslomalla. Jos sinulla on pieniä lapsia, työnantaja miettii, että olet paljon lasten kanssa kotona heidän sairastaessaan. Ja miten kaiken tämän lisäksi yrität työnhakutilanteessa olla vakuuttava ja työhön sitoutuva, jos miehesi pelaa jääkiekkoa ja saattaa joutua muuttamaan eri kaupunkiin tai maahan lyhyelläkin varoitusajalla. Ottaisitko sinä tämän henkilön töihin? Kiekkoilevan puolison työnantajasta on kyllä monesti hyötyäkin. Heillä on usein hyvä verkosto ja tekeville naisille löytyy aina töitä. Ja siitä puheenollen – olen tavannut monta supernaista, jotka tasapainoilevat jääkiekon, oman uran ja perhe-elämän välillä. Monet heistä ovat yrittäjiä ja rautaisia ammattilaisia omalla alallaan. Haastattelin heitä ja kokosin omien kokemuksieni lisäksi heidän ajatuksiaan aiheesta. Kiitos upeat naiset, että jaoitte tämän aiheen kanssani.

 

Seuraavaksi jotain ”uranaisten” sanoin;

 

”Ajankäyttö on taitelua, koska aikaa ei voi ostaa”

 

 

Työntekijänä ja yrittäjänä arki on erilaisia. Omassa bisneksessä olet vastuussa itse. Jos yritys ei tuota, on katsottava peiliin miksi näin on. Asennoituminen pitää olla jämäkämpi yrittäjän näkökulmasta, kun on vapaus päättää siitä, kuinka paljon teet töitä. Se on itsestä kiinni. Toisena näkökulmana se on mahdollisuuksia luova. Ei ole vietävä lapsia aamulla hoitoon ja haettava jälkeen. Työt tehdään tehokkaasti, jolloin lapsille jää aikaa. Puhelin on päivystystilassa 24/7, joten vapaapäiviä on harvoin. Silloinkin puhelin pysyy matkassa, sillä yrittäjänä on oltava aina tavoitettavissa.

 

”Käytännössä työ on kuin lapsi, jota kasvatan. Uskon että naisena on vaikeampi olla yrittäjänä, sillä perinteisesti mies tuo pöytään leivän. Usein mielletään, että kun mies sanoo jotain, on se uskottavampaa, joten uskottavuuden luominen naisena on haastavaa. Kauan on eletty murrosvaiheessa, että naisetkin tekevät töitä, mutta edelleen joutuu raivaamaan tietä, jotta voi näyttää, että on tosissaan ja tämä toimii.”

 

Puolison työajat eivät jousta. Omassa ajankäytön hallinnassa on aina parantamisen varaa, systematiikka on kaiken a ja o. Ilman jatkuvaa ennakointia arki ei pyöri. Kalenteria suunniteltaessa tulee katsottua, milloin on pelipäivä ja milloin ei, mutta aina aikataulut eivät mene yksiin. Tukiverkosto on tässä yhtälössä elintärkeä. Kuka voi auttaa ja kuinka kauan. Suunnitellaan, kuka hakee kenet, mistä ja milloin ja äitinä totutusti näitä tarkastellaan ja muistutellaan vielä myöhemmin.

Lapsiperheen arjen pyörittäminen on yhtä operatiivista johtamista. Varsinkin kun lapset harrastavat. Lasten harrastus- koulu- ja muut menot ovat usein vaimon vastuulla, vaikka vaimo matkustaisikin työnsä puolesta paljon. Kun lapsia on useampi, lähtöjä harrastuksiin saattaa olla useita päivässä. Tässä korostuu suunnitelmallisuus ja näkyy myös oman miehen panostus. Mies on valmis muuttamaan satunnaisesti rutiinejaan ja heräämään aikaisin lasten kanssa, vaikka yöllä on tultu pelireissusta. Tämä on arvokasta.

Moni vuorotyötä tekevä tai työkseen paljon matkustava vanhempi voi varmasti samaistua näihin kuvioihin.

 

 

“Tässä yhtälössä täytyy koko ajan olla yksi askel tapahtumien edellä ja luoda elämää helpottavia systeemejä. Lapsen harkkakuskaukset sovitaan muiden perheiden kanssa jo edellisellä viikolla.

Omat menot ovat ainakin minulle elintärkeitä. Aikaa omille ystäville, harrastuksille ja ihan vaan itsellekin on järjestettävä kalenteriin. Totta tosiaan, nämä täytyy siis todella merkitä kalenteriin ja suunnitella aikaa niille, jotta ne toteutuvat. Jos yksi onnellisuutta lisäävä tekijä elämässä on ystävät tai liikunta, on sen oltava yhtä tärkeä prioriteetti, kuin muutkin elämän osa-alueet. “

 

Joskus asutaan kaukana tukiverkostosta. Kun he matkustavat kylään, näkee itsekin vanhempiaan ja haluaa viettää aikaa heidän kanssaan eikä aina pyytää vain hoitamaan lapsia. (Valitettavan usein kuitenkin tapahtuu niin sanottu läpsystä vaihto ja vanhemmista näkyy vain vilahdus tullessa ja mennessä.) Tukiverkostolta tämä vaatii myös paljon joustoa ja ymmärrystä. Joskus välimatka on tunteja. Joskus välissä on maita ja meriä.

 

”Kun mies lähtee töihin, lasten päiväunilla tai illalla heidän mentyä nukkumaan, alan tekemään omia töitä. Työ kulkee mukanani ja olen onnellisessa asemassa, että sen saa otettua mukaan. Vaarana on, että marraskuussa try-out loppuu ja taas lähdetään. Muutamasta kuukaudestakin olen kuitenkin ollut iloinen. Koko ajan ollaan juuret irti maasta. Haasteita koen siitä, missä olen, miten olen, mikä olen? Halu on kova tehdä uraa, mutta miehen työ heittelee paikasta toiseen. Jos lähtö tulee, niin olen taas kotiäiti ja teen töitä silloin, kun lapset nukkuvat. Luovun käytännössä omista unelmista, kun toisella tulee työhaasteita. On oltava koko ajan valmis muutokseen.”

 

 

Kun komennus tulee ulkomaille ja puoliso on päivätyössä, tehdään yhdessä päätös, sanooko puoliso irti työnsä ja lähdetäänkö yhdessä vai eletäänkö tuleva kausi erillään. Hyvästä etenemismahdollisuuksia antavasta työstä on vaikea luopua, sillä aivan kuten jääkiekossakin – vanhan sopimuksen päättyessä on huoli, mistä seuraava sopimus löytyy tai onko paluu entiseen työhön mahdollista. Joskus toinen menee edeltä katsomaan voiko vaimo tehdä kohdemaassa omia töitään, jos työn saa otettua mukaan.

Useimmiten ulkomailla puolisoille ei mm. työlupa ja viisumiasioiden vuoksi töitä löydy tai jos löytyy, työajat menevät päällekkäin pelien kanssa, joten puolisot tyytyvät ulkomailla vain hoitamaan kotia, vaikkei jälkikasvua olisikaan. Se voi kuulosta helpolta mutta se vaatii paljon, sillä on oltava mm. valmis viettämään aikaa paljon itsekseen tai ilman muuta perhettä ja ystäviä, puolison tuki on pelaajalle elintärkeä.

 

”Miehen pelatessa ulkomailla näki maailmaan ja osaa arvostaa suomea ja täällä olevia puitteita. Suomeen palatessa ollaan saatu olla kotona.”

 

Kun puolisolla on työ tai hän toteuttaa loppuun opintojaan suomessa, silloin matkustetaan toisen luokse, kun voidaan vaikka välimatkat saattavatkin olla pitkät. Matkalaukku on myös allekirjoittaneella ollut aikanaan tuttu näky noin joka toinen perjantai toimiston työhuoneessa. Toisen luokse matkustetaan pitkiäkin aikoja, jotta voidaan olla yhdessä edes muutama päivä. Puolison uraa joko viedään eteenpäin erillään tai se saa odottaa.

 

”Omien unelmien tavoitteleminen on haastavaa, kun toisella on omat unelmat.”

 

Pelaajat käyvät läpi kovan koulun ja he jos ketkä osaavat ottaa iskuja vastaan. Henkisesti. Tästä on hyötyä työelämässä, kun on oltava pelisilmää ja kovuutta. Läheltä seuranneena vaimot usein osaavat hyödyntää näitä ominaisuuksia. Ja jos eivät osaa, heillä on oma koutsi kotona.

 

”Samalla olen äiti, vaimo, työminä ja oma itseni. Tässä ja nyt yrittäjänä on hyvä olla.”

”Tuki omalta mieheltä on tärkeä, kun on aina ollut tukena toiselle. Kiekko on asettanut haasteita ja vienyt tarvitun tuen silloin, kun sitä on kipeästi kaivattu, sillä puoliso ei ole saanut tulla esimerkiksi lähisukulaisen hautajaisiin ja olla läsnä surun aikana. Ihmiset ovat elämän tärkein asia eikä mitä teet. Ei se kiekon vika ole, mutta ammatti on erikoislaatuinen eikä siitä pääse tukemaan, jos kuolema yllättää lähipiirin.”

 

Yksi naisen tärkeimmistä tehtävistä on jälkikasvun kantaminen. Synnytyksessä toivot, että puoliso on mukana, joten jos ”pulla on uunissa” ja sopimus ulkomailla – on pakko mennä ulkomaille ja oltava valmis muutokseen. Jos lapsi on ensimmäinen, kaikki on uutta ja ihmeellistä ja jopa pelottavaa, sillä mm. paikallisen terveydenhuollon kanssa saattaa olla kielimuuri. Silloin on vain oltava rohkea.

 

 

”Kun lapsi syntyy ja ollaan maailmalla, siinä tehdään vähän kerrallaan omaa bisnestä eteenpäin. Suomessa se olisi helppoa.”

”Täytyy sanoa, että kyllä pelotti synnytys ulkomailla. Turvallisuuden tunne ja kielimuuri, miten homma toimii? Meillä ei ollut minkäänlaista tukiverkkoa. Vauva oli 1,5kk ikäinen, kun mies loukkaantui. Operaatio tehtiin joulun jälkeen. Ei ollut vaihtoehtoja, oli vaan jaksettava. Yöt menivät huonosti ja kaikkemme tehtiin, että mieli pysyi virkeänä. Kun päästiin kotiin, se näkyi uupumuksena ja meni pitkään, että siitä toipui.”

 

Tärkeintä on, että jokainen tekee arjessaan asioita, jotka lisäävät onnellisuutta ja pyrkii aina kehittämään itseään kohti sitä mikä on itselle tärkeää. Loppujen lopuksi jääkiekkoilijan uran pituus on ihmisen koko työikään verrattuna melko lyhyt, joten työtä ehditään vielä tehdä. Molemmat.

 

“Koneen entinen toimitusjohtaja Matti Alahuhta sanoi seminaarissa, johon osallistuin, että jokaisella ihmisellä tulee olla elämässään yksi tärkeämpi asia kuin työ. Yritän pitää tuota ohjenuoranani silloin, kun meinaan uppoutua liian syvälle työn imuun ja muistaa, että se tärkein on kuitenkin perhe. Työ on kuitenkin minulle elämäntapa ja oman hyvinvoinnin perusehto. Suhtaudun työhöni intohimoisesti ja nöyrästi. En ole enää tarpeeksi nuori tietääkseni kaikkea.”

 

1.Uusi kausi

 

7.9.2017

 

Kun kesä on lopuillaan, alkaa valmistautuminen uuteen kauteen. Omatoiminen harjoittelu loppuu ja joukkueen yhteiset treenit alkaa. On aika tavata uusia ihmisiä ja haikeana muistella heitä, kenestä jouduttiin keväällä luopumaan. Kuinka on taas outoa istua hallilla, kun peli toisensa jälkeen viereen ei istukaan enää ne samat tytöt.

Ensimmäiset CHL-kotipelit on katsottu ja hallilla vaihdettu hymyilevät nyökkäykset, jonka jälkeen raavit päätäsi, että kenenkäs puoliso hän ehkä mahdollisesti onkaan ja mikäs sen tytön nimi oli kenet tapasinkin jo.  Muistan ensimmäisen syksyn Jyväskylässä, kun istuin hallilla enkä tuntenut yhtikäs ketään. Pelin jälkeen esittäydyttiin muutaman kanssa ja kotona yritettiin miehen kanssa tuumia, että kuka nyt olikaan kenen vaimo ja kenellä on lapsia ja kenellä ei ja kenen kanssa hän on tullut juttuun ja onko heillä puolisoita. Kenen kanssa me oikein vietettäisi aikaa? Kyllä pikkujouluihin mennessä oltiin jo kartalla ja tehty muutakin kuin katsottu kahdestaan kotona telkkaria.

 

 

Kun pojat menevät hallille, saavat he heti 25 uutta ystävää kenen kanssa viettävät päivittäin aikaa ja joista osan kanssa muotoutuu piankin läheisempiä. Meillä naisilla ystävyyssuhteiden luominen on haastavampaa, mutta ne kehittyvät nopeasti, sillä jokainen meistä voi samaistua toiseen. Jokainen ollaan samassa jamassa, samaan aikaan yksinäisiä ja tunnetaan samoja tunteita turhautumisesta onnistumisiin. Meidän ei tarvitse selittää toiselle miksi. Miksi ne pelipäivän päiväunet on niin pyhät, miksi mies ei voi muka vuorostaan valvoa vauvan kanssa öitä kauden aikana ja mitenniin ei voi olla isyyslomalla. Miksi kyttään sitä kelloa, että lapset on kotipelipäivinä kelistä riippumatta lounas syötynä ja puettuna valmiina ulos lähtöön, kun mies tulee päiväunille. Siksi, että jos omalla toiminnalla voin jotenkin edesauttaa vireystasoa kentällä illalla, se on duuni, joka on tehtävä. Yhtä tärkeät on peliin lähtiessä nyrkit ja muut, ehkä jopa taikauskoisetkin manööverit, joten kotona on oltava myös lähtöhetkellä. Muutoin saattaa myös yhdellä vaahtosammuttimen kokoisella tulla harmitus, jos ei ehdi iskälle tsemppinyrkkejä antaa.

Jokaisella on omat rutiinit mutta päämäärä on kaikilla sama – nähdä onnistumisia ja elää mukana. Omalla tavallaan.

 

 

Kun kourallinen naisia laitetaan yhteen, siitä usein syntyy eripuraa. Kun kourallinen jääkiekkoilijoiden naisia laitetaan yhteen, siitä syntyy yhteenkuuluvuutta, vahvaa yhdessäoloa ja toisten tukemista. Siinä on jotain sanoinkuvaamattoman voimakasta yhteishenkeä.

Olen reilun vuosikymmenen halleilla istumisen aikana saanut näistä naisista muutaman arvokkaan ystävän. He siirtyvät joukkueista toisiin, menevät naimisiin ja saavat lapsia. On ollut ihanaa saada olla mukana näissä elämänvaiheissa, vaikka ajoittain saatetaan olla kaukanakin toisistamme. Tämä yhtälö luo elämänmittaisia siteitä ihmisten välille. Ja ympäri käydään, yhteen tullaan. Useimmiten pelaajien vaihtaessa joukkuetta, tapahtuu myös jälleennäkemisiä.

 

Uuteen kaupunkiin tuleminen vaatii useimmiten paljon myös puolisolta. Jos sopimus tulee nopeasti tai kesken kauden, sinne on lähdettävä ja miehen kassiin pakataan yleensä se minkä jaksaa kantaa, sillä joskus asuinpaikka saattaa aluksi olla pelikaverin sohva tai hotelli. Puoliso tulee perässä epämääräisen kasan kanssa omaisuutta. Oli lapsia tai koiria tai molempia, kaikkeen sopeudutaan – madollisesti määrittelemättömäksi ajaksi. Lasten koulut ja hoitopaikat vaihtuvat siinä samassa. Elämä on matkalaukuissa eikä mikään ole niin varmaa kuin epävarma.

Meillä on ollut onni saada olla paikoillaan jo jonkin aikaa, mutta läheltä on myös seurattu heitä, jotka tulevat ja lähtevät. Joillain puolisoilla on opiskelut ja työpaikat, joiden takia asutaan sitten eri paikkakunnilla. Tai eri maissa. Itsekin sitä kokeneena voin kertoa, että kyllä se harmittaa kun ei pysty elämään mukana voitoissa ja häviöissä eikä se tunnu samalta katsoa peliä tietokoneen ruudulta pätkivällä streamilla tai netistä pelkät pelin tulokset. Jos kuitenkin ulkomaille koko perheen voimin lähdetään, saa varautua kaikkeen. Lähtee sitten itään tai länteen, kulttuurierot aiheuttaa sekä päänvaivaa että hilpeyttä. Enemmän kuitenkin päänvaivaa, jota voi myöhemmin muistella hilpeydellä.

 

 

 

 

Mutta entä he, joilla ei ole puolisoa? Noh, napanuora äitiin ainakin venyy jonkin verran mutta vaikka se arki saattaa olla huoletonta poikamieselämää, arvelen että hekin kaipaavat joskus tukea sellaiselta suunnalta, missä ei tarvitse olla cool jääkiekkojäbä jolla kaikki on aina ihan tosi okei.

 

Uusi kausi tarkoittaa jääkiekkoperheissä kalenterien synkronoimista. Onko tulevalla viikolla yhdet vai kahdet treenit, mitä pelireissuja ja turnauksia on tiedossa, minä päivinä lapset on päiväkodissa ja kerhoissa, minä iltana oli jumppa kenelläkin, milloin se anoppi olikaan tulossa kylään ja entäs se joulu? Meillä kalenteria hallinnoi alekirjoittanut – vaimo ja useimmiten iltaisin käydään läpi seuraavan päivän agenda. Elämää eletään päivä ja peli kerrallaan. Varsinkin kevätaikaan. Suunnitella voi mutta on oltava valmis suunnittelemaan uudelleen. Ja uudelleen..

Joskus johonkin väliin mahdutetaan vaimon kampaaja-aika tai hieronta. Varmat ajat aikaisin varattaville neuvoloille ja hammaslääkäriajoille on maanantai- ja keskiviikkoiltapäivät.

Jos joku kysyy mitä teillä on kahden viikon päästä lauantaina, niin useimmiten ensimmäisenä sanon, että katson onko se pelipäivä. Kaikki häät ja muut juhlat, joita juhlitaan syyskuun ja huhtikuun välissä, olen tottunut edustaman yksin. Vaikka maailman toisellapuolen. On sitä joskus ajettu ristiäisiin kummien virkaa toimittamaan toiselle puolen Suomea ja juhlien jälkeen yötä vasten takaisin kotiin. Niin vain on tehtävä.

 

Kotipelipäivä tarkoittaa meille naisille myös sosiaalista elämää. Ulkopaikkakuntalaisena tai ulkomaalaisena kauden aikana ei välttämättä ehdi tai ole voimia tutustua ja solmia ystävyyssuhteita hallin ulkopuolella. Aina ei peliä katsota niin intensiivisesti ja joskus ollaan ihan pihalla, että kuka sai jäähyn, miksi ja mitä täällä tapahtuu. Hallille mennään vaikka väsyttäisi tai kiukuttaisi. Ei siksi, että on pakko, vaan siksi koska halutaan. Lasten myötä täytyy myöntää etten ole enää ehtinyt katsoa ennen joka peliä kokoonpanoja tai vierasjoukkueen sijoitusta sarjataulukossa. Joskus istun jo hallilla kunnes nostan katseeni jumbolle – aa tänään pelataan tätä joukkuetta vastaan. Kevääseen päin huuma kiihtyy ja kaikki muu menee pauselle. Kynnet on syöty, pulssi hakkaa jo matkalla hallille, vierashuoneessa majailee joka toinen viikonloppu joku sukulainen, nukutaan huonosti, paikkaillaan ja teippaillaan miehen vammoja, ajoittain on kuin eläisi muistihäiriöisen kanssa, kalenterin sivuja käännellään ja salaa koneelta tiiraillaan äkkilähtöjä. Miltei jo perinteeksi muodostuneesti pojat matkaavat edestakaisin Ouluun ja pian kaikki on taas ohi. Halli on tyhjä ja koko perhe on aamuisin yhdessä aamiaispöydässä ilman kiirettä minnekään. Ihmetellään mihin se kausi taas meni ja jälleen hyvästellään ystäviä. Pelokkaana jo odotetaan seuraavan kauden alkua ja kaikkia niitä ihmisiä joita taas tavataan.

 

Uusi kausi – me ollaan niin valmiita!